Poikamiestyttönä osasin valmistaa  seuraavanlaisen unelman: asettelin nakkeja ja valmista perunamuusia vuokaan kerroksittain, väliin pursottelin ketsuppia ja sekaan heittelin raakoja sipulirenkaita. Lopuksi raastoin päälle juustoa ja laitoin uuniin kypsymään ja ruskettumaan. Minä rakastin, ystävät vaikenivat kohteliaasti. Toinen bravuuri oli sentään piirun verran kehittyneempi: klassinen omenapiirakka, jonka ohjeen sain työpaikan naishenkilöltä. Vähän hämmästyin, kun poikaystävä tarjosi viikon seurustelun jälkeen Nasigorengia ja seuraavalla viikolla Coeur de file provencialea - kelpuutinkin pikaisesti mainion kokin aviomiehekseni. Vuosien saatossa nakkiunelma on vaipunut unholaan, tulipan tässä  yhteydessä mieleeni, ja muutakin apetta on tullut kokatuksi eri elämänvaiheissa kuusihenkiselle perheellemme. Nykyään ruuanlaitosta on tullut entistä tärkeämpi osa elämääni, ellen sanoisi rakas harrastus. Kiinnitän huomiota ennen kaikkea tuoreisiin ja korkealuokkaisiin raaka-aineisiin ja olen valmis kokeilemaan lähes kaikkea uutta, mutta myös vanhaa. Omia juttuja tulee keksityksi lähes päivittäin, mutta ne määrät! Kuka niitä muistaa laittaa  muistiin?  Liha on jäänyt taka-alalle, kalat, äyriäiset  ja kasvikset nousseet pintaan. Kuitenkin kana ja riista kiinnostavat, mutta esim. jänispaistia on todella vaikea saada pääkaupunkiseudulta - paitsi Kauppahallin Markkaselta huippuhintaan - eikä oma siippakaan ole metsämiehiä. Ostokset teen yleensä kesäisin saariston kalastajilta ja viljelijöiltä, talvisin käytän oman lähikaupan ohella Hakaniemenhallia, joskus Vanhaa kauppahallia ja kumpaakin toria. Keittokirja-kirjastoni lihoo huimaa vauhtia, vaihtelen myös muutaman hyvän kotikokkiystävän kanssa reseptejä - ja mistä puhummekaan useimmiten: ruuasta tietenkin! Ihanaa! Luulisi tällä herkuttelulla kilojen karttuvan megalomaanisiin määriin, mutta olen pitänyt varani. Mansikkakermakakun ja muiden juhannusherkkujen jälkeen vähän matalampaa profiilia kun pitää ja vetää ahkeraan sauvakävelylenkkiä, niin johan taas voi vapautuneesti suunnitella seuraavan viikonlopun menyytä ja kutsua ystäviä sekä lapsia syömään. Oivallinen kirja mittojen kurissa pitämiseen on Mireille Guilianon teos "Ranskattaret eivät liho" (Otava, 2005). Herkkuterveisin Nicole
P.S. Ilokseni voin todeta, että kaikista lapsistani on kehittynyt kelpokokkeja, hakkaavat joillain alueilla jopa äitinsä - eivät kuitenkaan kastikkeissa - vielä.